Kun perustin Avaruusinsinööri‑blogin kesäkuussa 2011, tarkoitukseni oli tallentaa havaintoja ja kokemuksia nopeasti kehittyvästä avaruustekniikasta avaruusinsinöörin näkökulmasta. Viidentoista vuoden aikana blogi on kasvanut paljon laajemmaksi kuin osasin tuolloin kuvitella: siitä on tullut eräänlainen henkilökohtainen näkemys suomalaisen avaruusalan noususta sekä omasta matkastani kansainvälisten hankkeiden keskelle. Varsinaisen avaruustekniikan ohella mukaan on vuosien mittaan mahtunut myös muita elämäni ajankohtaisia käänteitä ja ajatuksia maailmanmenosta.
Blogi on seurannut avaruusalan kehitystä niin teknologian kuin yhteisöllisyydenkin tasolla: CubeSateista Marsin pinnalla toimiviin laitteisiin ja kotimaisista harrastajayhdistyksistä eurooppalaisiin innovaatio‑ohjelmiin. Tämän artikkelin tarkoituksena on luoda katsaus näihin teemoihin sekä nostaa esiin muutamia blogin huippuhetkiä matkan varrelta.
NASA Curiosity-marsmönkijä JPL:ssä testauskammiossa vuonna 2011. Kuva: Harri Haukka.
Avaruusteknologian kehitys – blogin ytimessä alusta lähtien
Avaruusinsinöörinäkökulma on aina ollut blogin ytimessä. Satelliittiteknologia, avaruusjärjestelmät, mittalaitteet ja insinöörityön käytännön realiteetit eurooppalaisissa avaruusohjelmissa muodostavat blogin teknisen selkärangan. Kirjoituksissa olen pyrkinyt avaamaan hankkeita konkreettisella ja käytännönläheisellä tavalla, sellaisena kuin avaruustekniikka näyttäytyy suunnittelupöydän ääressä ja projektihuoneiden valkotauluilla.
Yksi viime vuosien mielenkiintoisimmista blogissa käsitellyistä aiheista oli ESA:n NAVISP‑ohjelman hanke NAVISP EL1‑083 ja sen innovatiiviset ratkaisut satelliittinavigointiin. Olin itse vahvasti mukana tässä suomalaisvetoisessa hankkeessa, jossa kehitimme kahden yrityksen kanssa kompaktisti pakattavan ja avaruudessa avautuvan antennijärjestelmän pienten satelliittien navigointikyvykkyyden parantamiseksi. Kyseessä oli askel kohti entistä ketterämpiä, kevyempiä ja teknisesti älykkäämpiä satelliitteja, kehityssuunta, joka on muuttanut koko alan luonnetta jo vuosikymmeniä.
Tämänkaltaiset teknologiset syväluotaukset ja artikkelit ovat vuosien mittaan muodostaneet blogin ydinsisällön. Näiden kirjoituksien avulla olen pyrkinyt valottamaan omalta osaltani hankkeiden teknisiä ratkaisuja, projektinhallintaa ja käytännön toteutuksen vaiheita aina kun se projektien luonteen puolesta on ollut mahdollista. Samalla linjalla aion jatkaa myös tulevaisuudessa.
Mars‑tutkimus – suomalaisen osaamisen näyttämö
Mars on kulkenut blogin rinnalla yhtä kauan kuin blogi on ollut olemassa. Osallistumiseni NASA:n ja ESA:n suuriin Mars‑hankkeisiin, kuten Curiosity‑ ja Perseverance‑mönkijöihin sekä Schiaparelli EDM ‑laskeutujaan, on luonut blogiin jatkuvan “punaisen langan”. Vaikka tulevaisuus punaisen planeetan tutkimuksessa ei ole niin vahva Ilmatieteen laitoksella, on vielä yksi hanke “putkessa” ja tästä tulenkin sitten tarkemmin kertoilemaan myöhemmin tässä blogissa.
Näissä hankkeissa erityisesti Ilmatieteen laitoksella kehitetyt suomalaiset kosteus‑ ja paineinstrumentit ovat olleet keskeisessä roolissa. Blogissa olen välittänyt sisältäpäin‑näkymiä instrumenttien suunnittelusta, testauksesta ja siitä, miltä tuntuu nähdä suomalaisen teknologian mittaavan ympäristöä toisen planeetan pinnalla. Marsin karu punainen maisema ja suomalaisen insinööritaidon yhdistelmä on ollut yksi urani kiehtovimmista teemoista, eikä toivottavasti viimeinen.
Mars MetNet -hankkeen postereita EPSC 2012:ssa.
Kaksikymmentä vuotta avaruusalalla – henkilökohtinen merkkipaalu
Syksyllä 2025 tuli virallisesti täyteen 20 vuotta siitä, kun aloitin työni Ilmatieteen laitoksella. Itseasiassa ensimmäiset työpäiväni olivat jo toukokuussa 2025, kun aloitin kesäharjoittelijana. Kun astuin sisään ensimmäiseen työhuoneeseeni tuona toukokuun päivänä (tarkalleen ottaen 17.5.) vuonna 2005, CubeSatit olivat vielä enemmän visioita kuin todellisuutta. Nyt ne ovat arkipäiväisiä ja keskeinen osa avaruusjärjestelmien ekosysteemiä.
Viime vuosina työni ja blogini teemat ovat liukuneet Mars-laitteiden mekaanisesta suunnittelusta yhä enemmän kohti Avaruustilannekeskuksen kehityspäällikön työstä kirjoitteluun. Avaruustilannekeskus on Suomen avaruusvalmiuden tulevaisuus ja Ilmatieteen laitoksella on siinä keskeisin rooli. Keskuksen tehtävä ja merkitys korostuvat jatkuvasti muuttuvassa geopoliittisessa ja teknologisessa ympäristössä, ja sen kehitystä tullaan käsittelemään blogissa varmasti jatkossakin.
Avaruustapahtumat ja yhteisöt – osa laajempaa ekosysteemiä
Avaruusinsinööri‑blogi ei ole ollut pelkkä tekninen julkaisualusta avaruushankkeista ja siihen liittyvästä työstä. Se on kasvanut myös avaruusalan tapahtumien ja yhteisöjen dokumentoijaksi ja kommentoijaksi.
Yksi viime vuosien näkyvimmistä kohokohdista oli SG[NORDIC‑BALTIC] 2026 ‑tapahtuma Helsingissä, jossa toimin isäntänä Ilmatieteen laitoksen puolelta. Tapahtuma kokosi yhteen nuoret ammattilaiset, opiskelijat ja avaruusalan tulevaisuuden muokkaajat sekä loi siltoja Pohjois‑Euroopan avaruusstrategian rakentamiseen. Kun peilaan tähän tapahtumaan osallistuvien nuorten ympärillä olevaa “avaruusskeneä” omaani vuodelta 2005, ei voi kun olla kateellinen. Nykynuorilla on huomattavasti enemmän mahdollisuuksia avaruusalalla ja kaikki merkit viittaavat siihen, että tilanne jatkossa vaan paranee. Toki olemme tänä aikana siirtyneet koko ajan enemmän ja enemmän avaruustutkimuksesta kohti kaupallista avaruutta, mutta toisaalta se on ihan ymmärrettävää. Varsinkin Kuun taloudellinen hyödyntäminen on vihdoin nostanut päätään ja myös omalta osaltani aihe on noussut viimeisten viiden vuoden aikana työpöydälleni yhä useammin ja useammin.
Ei pidä tässä kohtaa myöskään unohtaa EPSC-DPS 2025 -konferenssia, jota olin järjestämässä Finlandia-talolla syyskuussa 2025. Tämä työ ei todellakaan ollut niin helppo kuin aluksi oletimme. Valmistauduimme konferenssin järjestämiseen jo vuodelle 2020, mutta sitten maailmalla sattui ja tapahtui. Jouduimme painamaan koko järjestelykomitean kanssa ensin läpi koronan, sitten Finlandia-talon remontin ja lopuksi vielä Ukrainan sodan yhteensä liki seitsemän vuoden ajan. Paljon hyvää oppia tulevaisuuteen saimme tästä ja tätä kirjottaessa tuntuu ettei minkään konferenssin järjestäminen tunnu enää mahdottomalta tehtävältä. Olen tästä aiheesta useasti tässäkin blogissa kertoillut, joten pelkästään EPSC-DPS:stä saisi oman muistelukirjoituksen tehtyä. On kuitenkin kiistatonta, että Europlanet ja EPSC ovat olleet yksi isoimmista verkottumiskanavistani omalla urallani ja suuri kiitos meneekin tälle Eurooppalaiselle yhteisölle.
Pitkäaikaiset juureni Warkauden Kassiopeiassa ja Härkämäen observatoriossa ovat myös näkyneet blogissa monin tavoin. Ne muistuttavat siitä, että suomalainen avaruusala ei koostu vain laboratorioista, laitoksista ja avaruushankkeista, vaan myös tuhansista tuntikausista tähtitaivaan alla ja aktiivisista harrastusyhteisöistä, jotka ovat olleet monelle ammattilaiselle ensikosketus avaruuteen.
Avaruusinsinöörin tarina jatkuu
Viidentoista vuoden aikana Avaruusinsinööri‑blogista on kasvanut laaja ja moniulotteinen kertomus suomalaisen avaruusalan kasvusta, omasta urapolustani ja kansainvälisestä yhteistyöstä.
Blogin sivuilta on vuosien varrella voinut seurata, kuinka pienistä CubeSateista on noustu globaaleihin planeettamissioihin ja kuinka suomalainen osaaminen on vakiinnuttanut paikkansa eurooppalaisen avaruustutkimuksen näkyvänä toimijana.
Tämä tarina ei ole päättymässä, vaan päinvastoin. Avaruusala elää murrosta, jossa teknologia, osaaminen ja yhteisöt rakentavat uutta avaruusaikaa kiihtyvällä tahdilla. Ja minä aion jatkaa sen dokumentointia, yksi blogikirjoitus kerrallaan.
Avaruusinsinööri tiirailee turvallisesti Aurinkoa. Kuva: Jari Juutilainen.
